Vanhemmuuden shokki: Mikään ei ole helpompaa, kuin kasvattaa muiden lapsia

Ennen kuin vanhemmuus koputtaa ovellemme, olemme kaikki alan asiantuntijoita. Meillä on vahvoja mielipiteitä ja ajattelemme, että ymmärrämme todella mistä puhumme, tuomitsemme ympärillämme olevien lasten käyttäytymisen – olettaen, että omamme käyttäytyisivät tietenkin paremmin. Väheksymme muiden kasvatustapoja ja ajatus "Voi, jos se olisi oma poikani" tulee usein mieleemme. Ja kaikki tämä, koska - kuten tiedämme aivan liian hyvin - ei ole mitään helpompaa kuin kasvattaa muiden lapsia.

Ennen kuin meistä tulee vanhempia, olemme täynnä varmuutta. Epävarmuus valtaa meidät vasta, kun meistä on tullut vanhempia, eikä toipuminen siitä ole helppoa. Kaikesta aiemmasta tietämyksestämme ei olekaan mitään hyötyä. Ja samalla häviää kaikki mitä pidimme itsestäänselvyytenä, kaikki mikä näytti niin itsestään selvältä, niin helpolta ja niin intuitiiviselta. Mutta se kaikki olikin muiden ihmisten lapsille.

Omalla lapsellamme onkin sitten loppujen lopuksi myös unihäiriöitä. Eikä sillä ole kylmä, kuuma, nälkä, vatsavaivoja tai hampaita tulossa. Hän ei myöskään syö. Eikä se johdu siitä, että keitto on liian paksua tai liian ohutta tai liian suolaista tai annos on liian pieni. Lapsemme puhuu meille takaisin. Eikä se ole asianmukaisen koulutuksen puutteen takia kotona tai koulussa. Itse asiassa mikään ei ole sellaista, kuin olemme aina vakuuttaneet muille, että se olisi. Ja silloin ymmärrämme, että kaikki teoriat, jotka olimme asiantuntevasti opiskelleet, eivät oikeastaan toimi tosielämässä.

Aivan liian kauan meille on kerrottu ainoastaan vanhemmuuden valoisat puolet. Kuinka suuri ilo on olla lapsen kanssa kotona ja katsoa, kun perhe kasvaa. Kunnioitettavasta tehtävästä tuoda uusi ihminen tähän maailmaan, kasvattaa hänet välittäen parhaat arvomme hänelle. Mutta vähän on puhuttu siitä, joka valmistaisi meitä kaikkeen muuhun mitä vanhemmuuteen kuuluu. Epämukavuus, jonka raskaus tuo niin monille naisille, lapsen synnytykset, jotka eivät aina ole helppoja, synnytyksen jälkeiset masennukset, muutokset ja paineet, jotka vauvan saapuminen aiheuttaa suhteeseen, unen puute, ja monet muut asiat, joita emme voineet edes kuvitella.

Ja sitten, koemme valtavan tietotulvan. Digitaalisen maailman räjähdysmäisen kasvun myötä yhtäkkiä jokainen voi jakaa mielipiteitään. Äiti- ja isäfoorumit, Facebook-ryhmät, äitiysblogit, kaikki nämä ja muitakin ovat saapuneet. Valitukset ja mielipidepurkaukset vanhemmuudesta voidaan jakaa ja samalla paljastuu vanhemmuuden synkempi puoli. Lapsen saaminen onkin loppujen lopuksi vaikeaa ja olonsa voi tuntea yksinäiseksi vaikka olisikin vauva sylissä. Ja vauva voi ajaa pareja kauemmaksi toisistaan. Emme voi edes käydä suihkussa rauhassa, puhumattakaan siitä, että tekisimme puoliakaan siitä, mitä olimme suunnitelleet ja unelmoimme tekevämme äitiysloman aikana. Kaikki, mikä näytti niin selvältä korjata muiden ihmisten lapsissa, ei tunnu toimivan oman lapsen kohdalla. Ja sitten ymmärrämme, ettemme tiedä mitään.

Lapsen syntymä on nöyräksi tekevä kokemus. Se pakottaa meidät tunnistamaan tietämyksemme rajallisuuden ja ymmärtämään, että usein meidän on vain luotettava itseemme. Yhtäkkiä sillä ei olekaan niin väliä, että olemme lukeneet kaikki kirjat, nähneet kaikki dokumentit ja käyneet kaikilla kursseilla ja luennoilla. Lapsi - jokainen lapsi - yllättää meitä uusilla tavoilla ja muistuttaa meitä uudestaan ja uudestaan jokaisesta kerrasta, kun kuulimme omien vanhempiemme sanovan, että "kun sinusta tulee vanhempi, ymmärrät".

Vanhempana oleminen vaatii, että vietämme loppuelämämme tekemällä ja sanomalla asioita, joita vannoimme, ettemme koskaan sano tai tee. Se on eräänlaista yrityksen ja erehdyksen kautta oppimista, joka ei seuraa mitään erityistä logiikkaa tai järjestystä. Se kun ei halua muuta kuin parasta niille pienille olennoille, jotka varastavat sydämemme ja kääntävät elämämme ylösalaisin. Elämä, joka oli täynnä varmuutta, muuttuu arvaamattomamaksi, mutta sitäkin palkitsevammaksi.